"Oletsä raskaana vai muuten vaan noin läski?"

Kerron oman tarinani niin hyvin kuin vaan osaan. Jos ei kiinnosta - sulla on vapaus painaa tää sivu kiinni, ole hyvä.

Mua, kuten monia muitakin, on koulukiusattu melkeinpä aina. Kenellepä ei oltais joskus vittuiltu tai kenestä ei oltais puhuttu joskus pahaa? Mitä monet ei tajua, pelkästään jo sellanen voi kääntää toisen elämän ihan nurin.

En tienny mitä ajatella yläasteelle menosta. Toisaalta olin innoissani. Ehkäpä saisi uuden alun? Voisit olla ihan kuka vaan sä haluaisit. Loisit itselles uuden identiteetin. Toisaalta pelkäsin kuollakseni. Tuleeko ne kaikki inhottavat tyypit mun luokalle? Onkohan kaikki muutkin siellä kusipäitä?

Käytiin äidin kanssa ennen ekaa koulupäivää yläasteella ostamassa uusia vaatteita, vaihdettiin Citymarketin housut ja paidat Seppälän, H&M ja Vero Modan hepeniin. Ehkäpä olisin vähän uskottavampi?

Noin puolet seiskaluokasta meni ihan hyvin. Kukaan ei oikein tuntenut tai tietänyt mua, tai ehkä joku ties etunimen tai kenen luokalla ala-asteella olin. Semmonen tavallinen tyttö. Jossakin vaiheessa kaikki muuttu. Mulla ei vieläkään itelläni oo mitään tietoa että mitä oikein tapahtu: miks? Tähän mä haluaisin vastauksen.

Liikuin ehkä välillä väärässä seurassa, sellasessa, mihin en todellakaan sopinut. Tein ehkä siinä porukassa virheen, jota en ite osannut ajatellakaan. Tai ehkä siinä ei ollutkaan mitään syytä. Ehkä mä vaan satuin väärään paikkaan väärään aikaan. 13-vuotias, vielä lapsenpyöreä, silmälasipäinen "nörtti". Hissukka. Outo. Nolo. Ken tietää.

Musta alettiin puhua pahaa. Luokkalaiset heitti tosi huonoja juttuja, mille ne melkein kaikki nauro ihan innoissaan. Mua ei naurattanut. Yritin kyllä ottaa kaiken huumorilla, rupesin hymyilemään tai nauramaan kun kuulin jotain tai sitten vaan ignoorasin koko jutun. Esitin että en ees kuullut mitään.

Näissä merkeissä mä kävin mun seitsemännen luokan. Oli vähän väliä paha olla, en kertonut kenellekään. En halunnut.

8. luokka sitten alkoi seuraavana syksynä. Voin rehellisesti sanoa että mun elämässä ei ole ollut hirveämpää vuotta kuin se.

Rehellisesti voin sanoa, että en selvinnyt yhtäkään koulupäivää ilman kiusaamista. Hirveintä oli aamulla kävellä kouluun, kohdata se etuovi. Siinä vaiheessa sydän jyskytti aina tuhatta ja sataa ja mietin että noniin, tästä se taas alkaa, älä välitä. Kun siitä ovesta sitten astu sisään, jok' ikinen käänty kattomaan mua. Ei mitenkään normaalilla tavalla, vaan halveksuen. Ehkä nauraen. Joku heitti heti aamusta jotain paskaa läppää siitä miltä näytin. Menin mun kaapille hakemaan kirjoja, se oli täynnä lappuja: "Katja on huora", "Katja on lutka", "Katja on ruma ämmä". Revin laput irti ja heitin ne roskiin, muiden nauraessa vieressä.

"Oletsä raskaana vai muuten vaan noin läski?". Se oli yks tunnuslause mitä mulle monesti sanottiin. Muistan kun sanoin sen yhelle mun opettajista, joka tokas että "No olikos sulla villi viikonloppu sitten?" nauraen. Ei ne ottanut vakavasti. Ei ne tajunnu miten paljon tommonenkin kommentti oikeesti sattu.

Pikkuhiljaa aloin huomata luokkahuoneiden pöydissä ja tuoleissa tekstejä musta, jatkaen samalla teemalla kuin mitä mun kaapinovessakin luki. Yritin epätoivoisesti kumittaa niitä mutta turhaan. Siinä ne oli - ja pysy. Jokaisella tunnilla, mun edessä.

Sanoin sitten joskus eräälle porukalle että tehän tiedätte että mä voin aina kertoo opettajille tästä. Ne repes nauramaan ja sano "Ja mitä sitten? Luuletsä et se auttais mitään? Kuinka heikko sä oikein oot?". Ajattelin sitten että ei, en haluu olla heikko. Kyllä mä tän kestän. Näytän niille että mistä mut on tehty.

Meno yltyi sellaseks, että jossakin vaiheessa ei myöskään ollut yhtäkään oppituntia, jolloin joku mun luokkalaisista ei olis sanonu jotain pahasti. Mulla on moniakin esimerkkejä, mutta rehellisesti sanottuna, vaikka mä muistan niistä niin paljon, mä en halua kirjoittaa niitä. Ne on liian hirveitä ees luettavaks, enkä halua enää ikinä sanoa tai kuulla niitä ääneen. Sen takia ne pysyy mun sisällä.

Jokainen kerta kun kävelin koulun käytävällä, sain inhottavia katseita. Ne kaikki nauro mulle. Monet jopa tönäs tai yritti kampata kun kävelin ohitse. Käsissä oli mustelmia siitä kun aina törmäs kaapin kulmaan kun joku "piti hauskaa" mun kustannuksella.

Liian monena iltana mä mietin, että en jaksa. Mä en kestä. Mä en oo mikään superihminen, mä en enää vaan pysty tähän. Muistan ne hetket elävästi kun rukoilin Jumalalta ettei mun tarttis herätä enää seuraavaan aamuun. Mutta aamulla sai katkerana huomata että tässä sitä taas oltiin.

Lintsasin koulusta mahdollisimman paljon. Yritin tehdä sen niin että mun vanhemmat ei huomannu. Välillä lähdin mukamas kouluun, mutta käännyinkin ihan muille reiteille jossa vietin sen koko päivän. Usein tie johti myös meidän omaan kellariin, jossa odotin niin kauan kunnes lukujärjestyksen mukaan sain tulla takaisin kotiin.

Tää ei suinkaan pysynyt koulussa, vaan oli mun mukana aina. Tuntu että minne tahansa mä meninkin: siellä oli aina joku joka tuli haukkumaan. "Tiedätsä että sä oot aivan helvetin ruma?" "Käyttäisit naamarii, ei tollasta kestä kattoo", "Voisit koittaa vähentää sitä pullanmussutusta", "Mikä tyttö sä muka olet, mullakin on isommat tissit kun sulla", "Vitun friikki".

En kelvannu sellasena mikä olin. Mietin et miks mun pitää olla tällanen, miksen vois olla laihempi ja kauniimpi. Miks mulla pitää olla silmälasit? Miks mun pitää olla niin erilainen?

Välillä voin niin pahoin, että tuli fyysisiä oireita. Saatoin oksennella yllättäen tai tulla sairaaks. Vihasin itteeni niin paljon.

Jossakin vaiheessa aloin olla ilmaa. Mut jätettiin ihan kaikesta ulkopuolelle. Vihasin pari- ja ryhmätöitä missä ei saanut itse valita kaveria. Jos niissä puhuin jotakin, kukaan ei kuunnellut. Ne vaan keskusteli keskenään. Mä en ollut edes olemassa, paitsi silloin kun joku tuli sanomaan kuinka ruma, läski tai turha mä olen. Menin jälleen kerran mun kaapille, siihen oli kirjotettu lyijykynällä "Kuole pois." Aloin heti kumittamaan sitä ja toivoin ettei kukaan ollu nähny. Tietenkin ne sen tekijät istu joukolla siinä vieressä ja saivat jälleen kerran hyvät naurut.

Kaikkein hirvein muistikuva mitä mulla on, on se kun olin meidän yläasteen yhdeksänsien luokkien aulassa. Oli välitunti, kaikkialla oli ihmisiä. En juuri sillä hetkellä ollut kenenkään kaverin kanssa siinä. Mietin että välittääköhän kukaan. Kiinnostaako ketään? Otin harpin mun penaalista, nostin hihan ylös ja aloin raaputtaa mun rannetta sillä terällä niin lujaa kuin vain pystyin. Itkin ja raaputin. En saanu ihan niin syvää jälkeä kuin olisin halunnu: sattu liikaa. Koko käsi kuitenki veresti ja mun hiha oli ihan veressä. Katoin ympärilleni ja ei, kukaan ei sanonut mitään. Monet tuijotti mua ja mun kättä, sit nauro ja jatko omia juttujaan. Ketään ei vaan kiinnostanut. Juoksin vessaan pesemään mun hihan, ettei kaverit tai kukaan kotona huomais.

Yhdeksäs luokka alko, ja meininki oli sama. Paloin halusta kertoo opettajille. Viimein yhden kanssa mä sitten juttelin. En kertonut sille kaikkea: pelkästään osia sieltä sun täältä. Se oli kyllä ihan järkyttynyt. Muistin kuitenkin miten mua oltiin uhkailtu ja haukuttu, jos kerron. Sanoin sille opettajalle että niille kiusaajille ei saa kertoa että olin kertonut tän. Tää ei sitten kertonut, mutta ei tehnyt mitään muutakaan. Enhän mä voinut saada apua kun en antanut ottaa niitä puhutteluun. Sitäpaitsi: mitä se olis auttanu? Ne ois saanu jälki-istuntoa, ja jatkanu heti perään samaa touhua. Ehkä vielä pahempana. Päätin olla hiljaa.

Salaa tunneilla toivoin, että opettaja olis puuttunut. Luokkalaiset vittuili ihan avoimesti ja haukku mua suoraan siinä. Kaikkien kuullen. Ainoo mitä opettajat teki oli että ne sano "Nohnoh, ollaanpas nyt kunnolla ja keskitytään tuntiin", tai että: "Nyt hiljaa ja kuunnelkaa". Monesti ne myös esitti että ne ei huomannut, tai sitten ne ei oikeasti huomannut. En kyllä suoraan sanottuna itse usko sitä että kukaan ei olis kuullu. Ehkä ne ei vaan jaksanut puuttua, jaksanut alkaa vääntämään asiasta. Ehkä ne luuli että se oli jotain ohimenevää piikittelyä. Mutta ehei. Olisivatpa vaan tienneet.

Muistan myös kaikki ne hetket jolloin oltiin koko saman luokka-asteen kanssa kokoonnuttu meidän koulun auditorioon. Jotenkin ne ilkeät tyypit osu aina istumaan siihen mun taakse. Mun hiuksiin työnnettiin purkkaa, kondomeja, kerralleen pureskeltuja karkkeja ja muuta ruokaa. Musta otettiin valokuvia, joille ne sit nauro ja joita ne jako eteenpäin. Kerran ne jopa yritti sytyttää mun hiukset tuleen. Kukaan opettajista ei tietenkään huomannut sitäkään.

Sellasta oli mun elämä läpi yläasteen. Välillä oli parempia päiviä, ja välillä huonompia. Sanon kuitenkin että se oli mun tähänastisen elämän kamalinta aikaa, vaikken vieläkään vanha ole. En halua että kenellekään toiselle ihmiselle tapahtuu noin. Että itsetunto- ja luottamus muserretaan väkisin päivä päivältä niin pieniin osiin, että sä kärsit siitä koko sun loppuelämän. Että se vaikuttaa sun jokaiseen päivään tulevaisuudessa ja siihen että kuka sä olet, minkälainen susta on tullut.

Vain harvat tietää tästä mun tilanteesta sellaisena kuin se oli. Ja mikä on ehkä kaikkein hassuinta, ne ihmiset jotka on eniten mun elämässä ja mulle läheisimpiä: ne ei tiedä tästä melkein yhtään mitään. Nyt on ensimmäinen kerta kun mä kerron tän julkisesti kaikille.

Mä en koskaan halunnut kertoa kenellekään. Mua hävetti liikaa. Mietin aina että se on mussa se vika, että tää kaikki on mun omaa syytäni. Mun ei kuuluis olla täällä, mä en edes ansaitse elää. Kun sata ihmistä toistaa tällaista sulle kolmen vuoden ajan, sä alat itsekin uskoa siihen.

Musta voi olla myös vaikeeta uskoo tätä, koska oon yleensä niin iloinen persoona. Mutta se on mun tapa peittää se. Hymyile, niin kukaan ei tiedä että suhun sattuu, näin kornisti sanottuna. Se on totta. Totuus on kuitenkin se, että mä kärsin jokaisena mun päivänä. Tää kaikki vaikuttaa muhun yhä edelleen. Mä tiedän millasta se on, mitä tarkoittaa "koulukiusaaminen". Millasta se on kun siitä tulee sun elämä. Yksikin sana voi satuttaa pahasti. Ihmiset ei vain tajua sitä. Ne kaikki sanat ja lauseet tullaan vielä muistamaan, ne on kulkenu mun mukana tähän päivään saakka. Siks kaikkien pitäis kahdesti miettiä mitä toiselle sanoo. Monesti on kuultu "Älä välitä niistä, ne on vaan kateellisia". Mä sanon nyt suoraan että se on vaikeeta olla välittämättä, kun joka toinen ihminen vihaa/halveksii sua tai nauraa sulle. Siinä vaiheessa ei voi, EIKÄ SAA OLLA välittämättä.

Siks haluun taistella tätä vastaan. Kukaan ei ansaitse tällaista kohtelua. Me kaikki ollaan ihmisiä: yhtä arvokkaita. Ketään ei saa kohdella niinku roskaa. Nykypäivänä keskitytään liikaa niihin kiusaajiin, ja liian vähän kiusattuihin.

Tää blogiteksti on tosi sekava, anteeks siitä. Näitä tunteita on vaikee käsitellä mitä nää tuo ja se näkyy tässä. Mutta nyt se on valmis. Nyt te tiedätte. Ja miettikää, että tätä samaa tapahtuu niin monelle muullekin. Tytölle ja pojalle, nuorelle ja vanhalle. Tälle kaikelle on aika tulla muutos. Tän täytyy muuttua.